Viimeisiä tehdään. Olis se kirkko voinut olla pidempikin, kun tässä oikein vauhtiin päästiin. Kun oikein opittiin, niin oltiin jo valmiita. Nää mun poikani alkoivat pikkuhiljaa ymmärtämään millaista on,  kun töitä tehdään oikein olan takaa. Rautavannesaha, jonka kapsäkissä tänne raahasin, on ollut kaiken a ja o. Kulmiahan tällaisissa ristikoissa piisaa. Pikkusen oli kilpailua, kuka saa sahata. Kovin ovat avuliaita. Jatkuvuuden hoksaaminen ei kyllä pelaa. Jonkinlaista vinkkiä pitää koko ajan antaa.

Ruokailun jälkeen oli sähköt poikki pari tuntia. Ihan tavallista, kuulemma. Viimeksikin oli ollut pisimmillään yli kaksi vuorokautta. Siis ei myöskään vettä ja turha on kännykkääkään kutitella. Kaikki on siis valmista ja betonitehtaalla taas paikat puts blank. Opetustyö siinä vielä jatkuu. Juuri laatimani opetusohjelman puitteissa tulemme osallistumaan ristikoiden asennukseen myös. Pitäähän tekijöiden saada nähdä minne valmiit osat päätyvät. Kunhan ne on ensin roudattu tuon pari kilometriä sinne kirkolle. Tämän hetkisen tiedon mukaan sunnuntaina on luvassa 40 seurakuntalaista kantamaan ne sinne. Paljon käsiä - helppo nakki. Oiskohan täällä joku TV Kenia, jonka sais paikalle. Itellä ainakin on kameran akut täynnä, kun se jono lähtee liikkeelle. Painaa ne nyt kai sellaset 150 kg kappale kuitenkin ja siipien kärkiväli aika tasan 10 m.

Tässä jutussa putkahtelee esiin sellaisia asioita, joista useimmalla lukijalla ei voi olla aavistustakaan. Siis vähän taustaa. Tämä menee jotenkin näin: Paikka, jossa asumme, on seitsemännen päivän adventistikirkon ylläpitämä sairaala, jossa vapaaehtoiset  lääkärit ja hoitajat eri puolilta maailmaa käyvät hoitamassa sairaita ja vammaisia. Aika paljon kai kampurajalkoja ja muita epämuodostumia. Aivokirurgi Puntilan piti tulla tänne opettamaan alaa, mutta totesi tehtävän mahdottomaksi paikan olosuhteiden takia. Piti siis saada uusi moderni leikkaussali ensin. Mitä rakennusmateriaaliksi? No, tiiltä tietenkin.  Osaisko paikalliset niitä valmistaa? Osaa ne – kuivattaa savitiiliä.  Ei kelpaa.  Veteliläisen vaimonsa kautta viesti kulki Klemolan Jussille. Häneltä löytyy taitoa , vaikka muille jakaa. Ja jakoikin kanssa. Monitoimiosaajat  Leo, Simo ja Mauri lyöttäytyivät Jussin kanssa yhteen. Pajassa valmistettiin tiilentekokoneita, sun muita aparaatteja . Hankittiin tarvikkeita tonnikaupalla, sekä rahaa, jota saatiin lahjoituksina eri puolilta laajaa pohjanmaata. Vähäisin ponnistus ei ollut Vetelin sairaalan hammasklinikan asennus uusiokäyttöön tänne hammaslääkärin taloon. Mukaan lähtivät vielä Helena ja Maarit.

Tiilenteon taito siirtyi Suomesta Keniaan. Se ei kuitenkaan jatkunut paikallisen tavan mukaan enää sitten, kun opettajat palasivat kotimaahansa. Ei siis leikkaussalia. Kontti on seissyt täällä tuon toista vuotta, pikkuisen sisusta keventyen tosin. Tiilet seisovat sotilaalisessa järjestyksessä niillä sijoillaan, kaikki 11471 kpl. Ovat kai olleet liian painavia kanniskella tappurapensasaitojen läpi paremmille apajille. a` 25 kg.

Komennuksen loppuvaiheessa tuli mieleen löytää joku muu avustuskohde. Sattumalta löytyi tämä Okoban kirkko. Ja niin projekti pyörähti käyntiin. Aira-anopin kautta sain vihiä asiasta, ja täällä sitä ollaan. Kertomus  jatkuu………