Aamiainen kello 7. Ja sitten matkaan. Laukka jatkui niin kuin oli alkanutkin. Ajettiin ihan valtateitä, että voimme samalla nähdä näitä Kenian nähtävyyksiä. Ihan heti oli suorastaan allamme valtava hautavajoama vuorineen siellä taustalla ja Nakuran järvi vaaleanpunaisine flamingoineen. Kun lähdettiin nousemaan ylös laaksosta, meinas kyllä bussilta alkaa höllän heikin housut puttoon.

Mutta mitä näimme ihan vaan bussista valtatieltä käsin? Thompsonin gaselleja suurina laumoina, seeproja, paviaaneja vaikka kuinka ja vaikka missä puuhissa. Linnuista tietenkin ainakin variksen, no sellaisen afrikanvariksen oikein, ja laulaa se sekin ihan omalla äänellään. Sekä etelänkalkkunasarvekkaan. Melkoinen outolintu. Ja kottarainen, se oli täällä yltä päältä vihreä.

400 km taittuu äkkiä, kun antaa turbon laulaa ja pillin soida. Ohitukset sekä kohtaamiset näyttää perustuvan suurelta osin luottamukseen, joko korkeimman johdatukseen tai vaihtoehtoisesti vastaantulevien hyvään tahtoon. Hyvin tuntuu toimivan.  Markkinapaikkojen kunto on kauhistus ja kaupustelijoita riittää heti kun auto pysähtyy. Aika säyseitä ne kuitenkin ovat.

Viimeiset kymmenet kilometrit olivatkin sitten sitä todellisuutta, mitä tien kuntoon tulee. Voi vaan ihmetellä, miten joku kulkuneuvo kestää sen rynkytyksen. Autokanta muutenkin on varmaan vielä ”vähän” vanhempaa kuin kotona. Voi sanoa, että joka kymmenennellä kilometrillä oli auto tienpielessä konepelti ylhäällä,  tai joku kulma maahan kaivautuneena.

Perille tultiin ja tervetulleeksi toivotettiin. Majoittuminen vierastaloihin. Oma ryhmämme omaan taloon. Simo, Mauri, Inkeri, Maarit  + Tilla Turust mun lisäks. Juuri pimeän laskeutuessa ehdimme vielä kirkollemme ottamaan tarkempia mittoja. Onneks on taskulamppuja matkassa. Pimeys tulee nääs, eikä meinaa, kun on sen aika.  Huomenna siis Kisumuun rautaa ostamaan.